keskiviikko, 16. maaliskuu 2016

Mitä tatuointini merkitsevät minulle?

Tämä kirjoitus on jo pitänyt pidemmmän aikaa kirjoittaa, mutta jotenkin on vaan aina jäänyt. Mutta tässä tämä nyt tulee, tosin ilman kuvia
 Minulla on tosiaan neljä tatuointia. Molemmissa käsivarsissa, vasemmassa olkavarressa ja yläselässä. Nämä selitykset eivät todellakaan ole ehkä mitään kuvien/symboleiden ''virallisia'' merkityksiä, joten sillä mielellä on turha lukea. 

   Vasemassa käsivarressa on lintu ja pionin kukkia. Tämän tatuoinnin suurin merkitys on peittää käsivarsi, mutta on sitä kuvaa mietitty pitkään. Kuvan merkitys on hieman hankala selittää, mutta yritetään silti . Kokonaisuudessaan kuva merkitsee minulle hyvän elämän ja vapauden tavoittelemista. Pioni merkitsee näistä sitä hyvän elämän tavoittelemista, ja lintu sitten taas ''vapauden kaipuuta''.

   Oikeassa käsivarressa on sitten taas tatuoituna lintu, ruusun kukkia ja teksti ''HOPE''. Merkitys on onnen ja toivon löytäminen ruusun piikkienkin joukosta. Piikkejä en tähän kuvaan kuitenkaan halunnut, koska mielestäni ruusu oli kauniimpi ilman niitä. 

  Vasemassa olkavarressa löytyy peuran pääkallo, ruusuja, sulka ja perhonen jonka toinen siipi on repaleinen. Peuran kallo merkitsee sitä kuinka ''alastomia'' loppujen lopuksi olemme vaaran uhatessa, kuinka itse on oppinut elämään aistit aina valppaana. Samalla kallo kuvastaa minulle myös lempeyttä ja välittämistä, sitä kuinka tärkenä asioina koen ne elämässäni. Ruusut kuvaavat samaa kuin ylempänäkin, elämän piikkejä, ''tanssia ruusun piikeillä''. Sulka merkitsee minulle uudestisyntymistä, sitä kuinka olen elämässäni pystynyt ''syntymään uudellee sisäisesti', vaikeuksista huolimatta.  Perhonen kuvaa sitä muodonmuutosta jonka olen elämäni aikana kokenut, toinen puoli hieman rikkinäisenä kuvaamassa sitä, kuinka olen kokenut asioita joita ei pysty ikinä pyyhkimään mielestä. Asioita joista aion kuitenkin vielä jonain päivänä oppia kääntämään vahvuudeksi, muuttumaan edes toispuoleisesti ehjäksi. Perhonen juontaa juurensa myös useamman vuoden takaiseen tekstiini ''Ken kosketti perhosen siipeä'', tämän runon pätkän olen muistaakseni myös täällä julkaissut.

 

  Yläselässä lukee Kaikki on mahdollista, joka taas merkitsee kaikkea sitä miltä se kuulostaa. Siinä on kaksi puolta; sekä negatiivisempi mutta ennen kaikkea myös se positiivinen puoli. Elämässä kaikki on mahdollista, mitä tahansa voi tulla tielle esteeksi, mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, mutta kaikesta on mahdollista selviytyä. Kaikki ovet ovat avoinna, ellet itse sulje niitä.

Jos tatuoinneista pitäisi valita yksi josta en tahtoisi ikinä luopua, mikä niistä tavallaan merkitseee minulle eniten, olisi vastaukseni vasemmassa olkavarressa oleva kokonaisuus.

 

Kaikki tatuoinnit ovat saman henkilön tekemiä, ja tykkään erityisesti siitä että kaikissa näkyy sama tyyli. Olen kertakaikkiaan rakastunut näihin!

 



  

tiistai, 2. helmikuu 2016

''Paluu alkuun''

 Blogin kirjoittaminen ja ensimmäiset tekstithän lähtivät liikkeelle, siitä, että loukkasin selkäni.

Selän tilanne on nyt huomattavasti parempi, se on päivittäin kipeä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, mutta kivutonta päivää ei vielä ole ollut. Mutta sen kanssa on oppinut, ja pystyy elämään! 
 Juuri äsken pysähdyin miettimään blogin ensimmäisiä tekstejä ja sitä mikä tilanne oli silloin 1 1/2 vuotta sitten. Silloin en kyennyt liikkumaan, vasen jalka ei vaan toiminut. Kivut olivat niin kovat, että välillä tuntui kuin olisin ollut huumeissa päivästä toiseen. Ja, noh, tavallaanhan olinkin, lääkkeet olivat niin vahvoja. Ja silti sattui koko ajan. Se oli yhtä tuskaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin käytiin ja pohjalla. Lääkäreiden tuomiot olivat pelottavia, ja pahimmilaan epäiltiinkin jo pohkeen halvaantumista. Se ei liikkunut, eikä tuntenut mitään, eivätkä refleksit toimineet.Samainen jalka meni välillä siniseksi, kylmäksi ja turposi. Silloin oikeasti säikähdin. 
 
Onneksi oli vakuutukset kunnossa, ja pääsin yksityiselle lääkärille, joka lähettikin suoraan magnettikuviin. Julkisella puolella jonot olisivat ollet useamman kuukauden, nytten meni puoltoista viikkoa ekasta yksityispuolen lääkäriajasta. Olin sitä ennen vähän vajaan kuukauden verran rampannut lääkäriltä toiselle, ennen kuin sitten paikallisen terveyskeskuksen lääkäri otti tosissaan, ja huomasi ettei kyseessä ole pelkkä lihasjumi. Tympäännyttyäni lääkäreiden ''kirjoitetaan saikkua'' asenteeseen, otin yhteyttä LähiTapiolaan ja sainkin kuulla, että vakuutus korvaa yksityisen. JES! Eli soitto sinne, fysiatrille aika, magneettikuviin, ja jo se vika löytyikin. Nikaman liukuma, ja kolme pullistumaa. Ilmankos on kipeä. 
  Aikani juoksin sitten siellä tutkimuksissa, 2viikon välein. Lopulta lääkäri määräsi hermoratatutkimuksiin, ja siinä löytyikin hermovauriota. Tavallaan tutkimustulokset olivat helpotus, toisaalta eivät. Hermot tuskivat ikinä palautuvat täysin normaaleiksi, mutta nytten tietää mistä kivut johtuvat, eikä säikähdä kovemmistakaan kipukohtauksista. Ne tulee täysin yllättäen, mutta yleensä menevät myös parissa-kolmessa tunnissa ohitse. 
   
Täytyy sanoa, että tavallaan koen olleeni aika onnekas, että tilanne on kuitenkin edennyt näinkin hyväksi, ja vielä suhteellisen lyhessä aikaa. Lähtökohta kuitenkin oli se, että halvaantumisriski oli hyvin lähellä. Tottakai, mikäli tilanne olisi mennyt niin pahaksi, sen kanssa olisi sitten vain opeteltu elämään. 
 
Kaikesta siitä fyysisestä kivusta on ollut myös jotain hyötyä; olen huomannut, että selvisin siitä. Joten miksi en voisi selvitä kaikesta muustakin?

 Elämä voi olla vaarallista, pelottavaa, raskasta. Mutta siitä pitää opetella nauttimaan! Jälkikäteen on turha pohtia ja katua, sitä että antautuu liikaa pelolle, ja negatiivisuudelle. Monta asiaa tässä elämässä voisi tehdä toisin, mutta jokaisella on omat polkunsa kuljettavana, ja ei se kenellekkään ole aina helppoa. 

 

tiistai, 5. toukokuu 2015

Kiitollinen vai katkera?

 Kiitollinen vai katkera? Siinä varmaan itse kullekin pohdittavaa, varsinkin heille ketkä ovat kokeneet rankemman lapsuuden. Itse en ehkä kaikkein helpoimmalla ole päässyt, joten näin myöhemmin olen usein päätynyt tämän kysymyksen ääreen. Pääsemättä sen kummempaan, lopulliseen vastaukseen. Joidenkin mielestä katkeruus olisi kuulemma aivan oikeutettua, mutta toisaalta; se ei oikein istu ajatusmaailmaani. En halua olla katkera. En vaan yksikertaisesti tahdo antaa itselleni lupaa siihen, ketä se hyödyttäisi?
  
  Mutta toisinaan eksyn tunteideni valtaan, jään pohtimaan, ehkä jopa turhia, asioita. Ja yksi niistä on lapsuuteni. Siellä on varmasti paljon hyvää, mutta myös tavallaan pahaa. Tyhmyyttäkö pohtia niitä näin jälkikäteen? Maybe. Olen myös kuullut sanottavan että vahvuuteni on se etten ole katkera. Pitääkö se paikkaansa vai olenko vain piilottanut tunteeni muilta ja ehkä jopa itseltäni. On helppoa, tai ainakin helpompaa, uskotella itselleen että asiat ovat, olivat kunnossa. Että kaikki paha on pois haudattavissa. Mutta onko sekään asia loppupeleissä näin? Vai olisiko yksinkertaisesti parempi myöntää että kaikkea ei vaan voi haudata. Toiset asiat on kohdattava, silmästä silmään, voidakseen päästä niistä ylitse. Koen olevani heikko tämän asian edessä, en usko että minussa olisi voimaa katkeruuden kohtaamiseen ja sen ylitse. Yritän jättää kohtaamisen ja sen tunteen välistä, ja olla vain kiitollinen.

  Mutta tässä herää taas sama vanha kysymys, miksi en myönnä itselleni lupaa kokea kaikki tunteet. Miksi jaan tunteeni kiellettyihin  ja sallittuihin, itseni kohdalla. Mutta samaan aikaan ajattelen, että muilla on oikeus kokea kaikki tunteet. Lupa olla oma itsensä. Miksi se on mulle välillä niin vaikeeta? Miksi en anna itselleni lupaa tuntea kaikki tunteet läpi? Voiko tähän vaikuttaa se, että tahtoo suojella suurinta osaa ihmisistä elämässään. Liittyykö tähän myös se, että kadun aina, jos kerron ihmisille liikaa elämästäni? Ketä yritän varjella sillä?

  Kaiken kaikkiaan tahdon olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että en ole elänyt pumpulissa. Kiitollinen siitä, että olen oppinut sen, että mitään ei saa ilmaiseksi. Kiitollinen opista, että kaikella on seurauksensa. Että omalla tekemisellä voi vaikuttaa muiden oloon, elämään.


Kumpaa sinä olet; kiitollinen vai katkera?


 

torstai, 23. huhtikuu 2015

Täydellisyys vai nautinto?

 ''Aina voisi mennä paremmin''. No joo, tottahan se on, mutta missä vaiheessa se paremmin menemisen yrittäminen menee jo liian pitkälle? Itse olen ajatellut asiaa viime päivinä, ja päädyin tulokseen: siinä vaiheessa kun tekemisestä menee ilo vain koska voisin olla parempi. Tilanne jossa jäin tätä pohtimaan oli aivan normaali: piirsin, piirsin ja piirsin. Ensin se oli hauskaa ja rentouttavaa. Sitten olin vain koko ajan vähemmän tyytyväinen työn jälkeen. Lopulta meni hermo, otin paperin ja ruttasin sen roskikseen. Nyt jälkikäteen voi esittää kysymyksen, miksi en lopettanut silloin kun siitä vielä nautin? Minkä takia vaatia itseltään aina ''täydellisyyttä'', miksi ei voi vaan tyytyä siihen, että tykkää tekemisestään? Olisihan tilanteen voinut myös jättää siihen ja jatkaa toisella kerralla. Mutta tavallaan olen huomannut itsessäni viime aikoina kasvaneen piirteen, minkä muutama on saattanut kuulla myös, ''en jaksa aina vain yrittää, tahdon onnistua.'' Milloin koen sit olevani onnistunut? Niinpä, hyvä kysymys. 

  Ehkä se on tilanne kun on saanut tehtyä jonkin asian valmiiksi, ehkä se että jaksaa käyä pidemmällä lenkillä kuin aikaisemmin, ehkä se että paino putoaa. En oikeen osaa sanoa, jokaisella on omat tavoitteensa, mutta ehkä onnistumisen tunteen edellytyksenä on se, että myöntää että kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan. Kuulostaa ehkä aika koomiselta, mutta omalla kohdallan olen huomannut jääväni usein miettimään, nykyään varsinkin liikuntasuoritusten jälkeen, että miksi en tehnyt enemmän, pidempään, kovemmalla sykkeellä. Miksi en voi vaan olla tyytyväinen tehtyyn suoritukseen? Jokainen varmaan tunnistaa itsestään näitä piirteitä, ja hyvähän se on tiettyyn rajaan asti. Mutta entä kun, se jää vaivaamaan mieltä ja lannistamaan oloa? Silloin olisi varmaan aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä niitä hetkiä, milloin piti tekemisestään ja pyrkiä niitä kohti. Unohtaa hetkeksi se onnistuminen ja epäonnistuminen vastakkainasetttelu.
 
  On suositeltavaa asoittaa tavotteita, pyrkiä niitä kohti ja kokea onnistuneensa. Mutta miten käyttäydyt sitten kun et jostain syystä onnistukkaan tavoitteissasi? Otatko uuden yrityksen, vai alatko syyttämään itseäsi? Luulisi olevan tuottoisampaa kannustaa itseään onnistumaan, kuin rankaista itseään jos ei onnistukaan täydellisesti, eikös? Oletko oikeasti onnellisempi, jos onnistut tavoitteissasi pitkin hampain, kuin että jäät tavoitteestasi, mutta nautit siitä mitä teet? 
 

tiistai, 21. huhtikuu 2015

Annatko anteeksi?

 Anteeksiantaminen. Se on se asia mikä lapsella opetetaan varsin varhain, anteeksi ja kiitos. Mutta mitä se sitten oikeasti tarkoittaa? Onko se vain se sana, vai pitääkö sen oikeasti tuntua jossain? Voiko sanoa pyytäneensä anteeksi, mikäli ei sitä ole oikeasti tehnyt, pyytänyt täydestä sydämestään? Tarvitseeko itseltään pyytää anteeksi? Miksi? Ketä se hyödyttää? Ja tarvitseeko, pystyykö kaikkea antamaan anteeksi?

  Itse olen koittanut rakentaa ''uutta elämääni'' anteeksiannon päälle, sille että olen parhaani mukaan yrittänyt ja antanut ihmisille anteeksi. Jokainen tekee virheitä, kukaan ei ole täydellinen. Olen koittanut tehdä uusia perustuksia, osittain yksin osittain toisten kanssa. Suuntanani se että pystyisin hyväksymään toisten virheet, erheet, teot. Olen myös huomannut, että se tavallaan helpottaa omaa oloaan, kun ei enää tarvitse vaivata päätään sillä miten pahasti on loukannut toista. Aiheuttanut  murhetta, pahaa oloa.
  
 Mutta miksi en pysty antamaan kaikkea anteeksi, olenko liian itsekäs, vai tiivistettynä kusipää? Olen usein miettinyt elämäni vaikutusta muihin ihmisiin. Pohtinut miksi olen välillä katkera, helpottaisiko se sillä että unohtaisin menneet ja pyytäisin anteeksi? Tässä vaiheessa herää sit taas kysymys, onko kaikkea edes tarkoitus anntaa anteeksi? Pitäisikö minun vain hyväksyä, unohtaa ja jatkaa elämääni. Mutta voinko rakentaa taloa, mikäli perustuksen jokaista kohtaa ei ole tehty huolella? Vai olenko lähtenyt liikkeelle väärältä näkökannalta.

  Entä sitten tarvitseeko itseltään pyytää anteeksi, ja jos niin miksi? Itse tiedostan etten tätä pysty tekemään, vaikka miten välillä toivoisin, niin en vain pysty. Elämäni varrella on ollut asioita,ja on edelleen asioita, joista tahdon tavallaan rankaista itseäni. Sen hallitsen, ehkä vähän turhankin hyvin, mutta olisiko tärkeämpää opetella antamaan anteeksi itselleen. Hyväksymään itsensä virheineen, erheineen, valintoineen, teineen. Tiedostan myös, että moni asia elämässäni helpottuisi kun osaisin antaa itselleni anteeksi, mutta miksi se on niin helvetin vaikeeta? Minkä takia kantaa kaunaa, olla katkera itselleen? 

  

  • Henkilötiedot

    On olemassa vihaa,
    mutta myös rakkautta.

    On olemassa surua,
    mutta myös iloa.

    On olemassa pelkoa,
    mutta myös rohkeutta.

    On olemassa pettämisiä,
    mutta myös luottamusta.

    On olemassa pahaa,
    mutta myös hyvyyttä.

    On ääntä
    ja hiljaisuutta.

    On kyyneleitä
    ja toivoa.


    Aina ei jaksa hymyillä, ja kipukin rajoittaa, mutta näillä mennään!