lauantai, 27. tammikuu 2018

Haaste 2

Päivä 2/5

Tästä kappaleesta en osaa sanoa milloin aloin kuuntelemaan, mutta oli jossain vaiheessa tärkeimpien kappaleiden listalla.

Irina – Pokka

https://www.youtube.com/watch?v=HHjfR56NeR8

 

Saan edelleen kappaleesta voimaa, mutta yhdessä elämänvaiheessa tämä oli tärkein kappale tunteideni selvittämisessä. Tiedostan itsekin, etten osaa kohdistaa vihaani oikein, ja tämän kappaleen avulla sitä on harjoiteltu säkkiä hakaten.

 

Sanat kolahtaa koko kappaleen mitalta, ja jaksan todellakin ihmetellä mihin ihmisluonto kykenee. Tässä kappaleessa tiivistyy kaikki se mitä haluaisin eräälle henkilölle sanoa.

Vaikka tämä kappale on ollut tärkeä ja kulkenut pitkän matkaa mukana, enempää en osaa julkisesti kertoa.
 

perjantai, 26. tammikuu 2018

Haaste 1/5

 Sain facessa haasteen, 5päivää ja 5kappaletta. Eli 5 päivänä jokaisena eri kappaleesta täytyisi kertoa syvemmin mitä se merkitsee, ja miksi juuri se.
Tän luulis olevan helppo haaste, mutta en vanno että sikltikään saan tätä loppuun asti suoritettua :D

Ja vaikka haaste tuli facessa, tekstit tulee tänne, ja linkki tänne blogiin faceen.

 

Ensimmäisenä kappaleena tulee Chisun -Yksinäisen keijun tarina

 

https://www.youtube.com/watch?v=JUoApg8XRRM&list=RDJUoApg8XRRM

Ensimmäisen kuulin tän kappaleen jo vuoden 2010(?) tienoilla, ja tykästyin jo silloin siihen. Jostain syystä koin sen kuitenkin ’nolona’ ja yritin aina varmistaa että kukaan ei huomaa mitä kuuntelen. Tämä piirre tosin nousee itsellä edelleen esiin, vaikka järjellä tiedän, ettei sillä ole mitään väliä mitä kuuntelee.
Jonkin tovin kappale oli eniten kuunneltujen listalla, kunnes se sit jonnekkin haihtui. Aina silloin tällöin kuuntelin, mutta aloin jo pikkuhiljaa kyllästyä, joten se jäi.

Kunnes sit joku tovi sit kappale tuli spotifyn listoilla vastaan, pintaan nousi vanhat muistot ja ajat, mutta myös uusia näkökulmia ja ajatuksia.

Aiemmin kun kuuntelin kappaletta olin aika pohjalla, ja tuntui, ettei kukaan kuuntele, saatikka välitä. Yritin vain olla pirteä ja jatkaa muiden takia. Nyt jälkikäteen en voi ku kiittää ihmisiä ketkä tarttuivat kiinni ja pitivät pinnalla kaikesta huolimatta.
Nykyään kappale pistää miettimään, ja avaamaan omat silmät; onko läheisissä heitä ketkä tarvitsevat sitä mitä itse kaipasin tuolloin. Ja samaa aikaan kehottaisin muita tekemään saman. Siinä vaiheessa kun taakka tappaa, on jo liian myöhäistä.
Ja se taakka harvoin näkyy kilometrien päähän silmät ummessa. Eikä siitä kertominen ole välttämättä kovin helppoa, joten jos joku suunsa avaa ja kertoo ongelmista, auttakaa, auttakaa hakemaan apua. Aina ei tarvitse paljon. Toisinaan pelkkä läsnäolokin riittää. Nyt kyllä poikkes jo hieman aiheen ohi...

 

Kuka tahansa voi olla masentunut. Elämäntilanteesta riippumatta. Ei turhia kuolemia.

Kokonaisuudessaan kappale on mielestäni kaunis, ja ajatuksia herättävä.  

maanantai, 20. marraskuu 2017

Oman käden eutanasia.

  Itsemurha, tuo oman käden eutanasia. Paljon puhuttu, yhä useammin vaiettu, harvoin esillä. Liikennekuolemia on vuodessa vähemmän kuin itsemurhia. Kumpaa vastaan silti kampanjoidaan enemmän?

  Olen usein pohtinut että mihin se oikein perustuu. Onko kyseessä se ettei itsemurhia kyetä vähentämään  yhä uudemmalla tekniikalla, sitä varten ei voida rakentaa yhä uudempia  turvalaitteita. Vai onko asia yhä tänäkin päivänä vain tabu?  Kielletty asia, asia josta ei saa puhua.  Asia mitä ei voida ymmärtää ja hallita, asia joka ei näy kaikille.

  Yleensä ihmiset vaikenevat kun itsemurha tulee puheeksi. Miksi? Miksi tästä asiasta ei saa puhua? Itse olen kohdannut tämän asian lähipiirissäni, ja omassa elämässänikin niin läheltä, että olen nähnyt sen kuinka vaitonaisia ihmiset ovat asiasta. Kielteisiä, ymmärtämättömiä. En tietenkään halua kannustaa ketään siihen, en todellakaan.  Mutta tavallaan pystyn ymmärtämään. Ymmärtämään sen, että jossain vaiheessa vaan tulee raja vastaan. Jossain vaiheessa vain ei enää jaksa. Jossain vaiheessa ei enää vaan näe muuta vaihtoehtoa. Jossain vaiheessa se elämänhalu katoaa. Siinä vaiheessa elämänlanka palaa loppuun, usein aivan liian nuorena, aivan liian aikaisin –muiden mielestä. Mutta siihen tekoon päässyt on yleensä omasta mielestä joutunut kärsimään jo liian pitkään.  Ja tässä vaiheessa jälkeen jäävät rupeavat ihmettelemään miksi? Mikä muka voi olla niin hankalaa ettei siitä enää selviä puhumalla, tai muuttamalla käytännön asioita?  - Niin, sitä syytä ei voi kukaan koskaan täysin ymmärtää tai tietää. Eikä välttämättä edes itse.  
Mutta tietyllä tapaa toivon ja uskon, että nostamalla asia esille, yhä useampi tapaus pystyttäisiin estämään. Yhä useampi ihminen huomattaisiin ennen kuin on liian myöhäistä. Yhä useampi ihminen pystyisi ottamaan puheeksi epätoivoisen olonsa.  Ja toivon, että yhä useampi pystyisi myös ymmärtämään, että syy ei ole yksin kenenkään.  Se on monen asian summa, tussilla tehty laskutoimitus joka meni niin sekaisin, ettei sitä enää onnistunut selvittämään. Eikä ollut voimia yrittää aloittaa alusta.

  Joidenkin korvaan oman käden eutanasia  särähtää ja pahasti. Mutta mielestäni tämä kuvaa sitä tunnetta paremmin. Tekijälle se on yleensä juuri sitä. Pitkään odotettu armokuolema.  Ehkä tämä ajatus saisi ihmiset myös yrittämään ymmärtää. Elämä ei ole niin yksinkertaista, elämä ei ole mustavalkoista.
 Ja ennen kaikkea, kaikki ei näy ulospäin. Mutta ehkä kaikesta on mahdollista selvitä. Se vaan vaatii muilta ihmisiltä voimavaroja, sillä itsellä niitä ei siinä vaiheessa enää ole. Se vaatii ne kädet jotka vetävät ylös kuopasta. Se saattaa tuntua raskaalta, turhauttavalta, inhottavalta, helpommalta ohittaa, mutta toivoisin jokaisen muistavan; maa saattaa pettää kenen tahansa jalkojen alta.  


Itse olen nähnyt itsemurhan monelta kantilta, muiden yrityksinä, joidenkin onnistumisina, ja  myös omakohtaisesti suunnitelmina ja yrityksinä. Olen nähnyt, ja näen ihmisiä ketkä kamppailevat olonsa kanssa, ketkä pohtivat olemassaolonsa syytä ja oikeutta.  Ja toivon, että jokainen meistä olisi valmiita tarvittaessa ojentamaan sen kätensä toisen eteen.  Minä olen ainakin. Sillä jokainen tarvitsee joskus apua, isompien ja pienempien asioiden kanssa. Eikä kenenkään tarvitse selvitä elämästä pelkästään omin voimin. Autetaan toinen toisamme. Sitä mitä sinulla ei ole sillä hetkellä, saattaa olla toisella. Ja päinvastoin.


 
  

keskiviikko, 16. maaliskuu 2016

Mitä tatuointini merkitsevät minulle?

Tämä kirjoitus on jo pitänyt pidemmmän aikaa kirjoittaa, mutta jotenkin on vaan aina jäänyt. Mutta tässä tämä nyt tulee, tosin ilman kuvia
 Minulla on tosiaan neljä tatuointia. Molemmissa käsivarsissa, vasemmassa olkavarressa ja yläselässä. Nämä selitykset eivät todellakaan ole ehkä mitään kuvien/symboleiden ''virallisia'' merkityksiä, joten sillä mielellä on turha lukea. 

   Vasemassa käsivarressa on lintu ja pionin kukkia. Tämän tatuoinnin suurin merkitys on peittää käsivarsi, mutta on sitä kuvaa mietitty pitkään. Kuvan merkitys on hieman hankala selittää, mutta yritetään silti . Kokonaisuudessaan kuva merkitsee minulle hyvän elämän ja vapauden tavoittelemista. Pioni merkitsee näistä sitä hyvän elämän tavoittelemista, ja lintu sitten taas ''vapauden kaipuuta''.

   Oikeassa käsivarressa on sitten taas tatuoituna lintu, ruusun kukkia ja teksti ''HOPE''. Merkitys on onnen ja toivon löytäminen ruusun piikkienkin joukosta. Piikkejä en tähän kuvaan kuitenkaan halunnut, koska mielestäni ruusu oli kauniimpi ilman niitä. 

  Vasemassa olkavarressa löytyy peuran pääkallo, ruusuja, sulka ja perhonen jonka toinen siipi on repaleinen. Peuran kallo merkitsee sitä kuinka ''alastomia'' loppujen lopuksi olemme vaaran uhatessa, kuinka itse on oppinut elämään aistit aina valppaana. Samalla kallo kuvastaa minulle myös lempeyttä ja välittämistä, sitä kuinka tärkenä asioina koen ne elämässäni. Ruusut kuvaavat samaa kuin ylempänäkin, elämän piikkejä, ''tanssia ruusun piikeillä''. Sulka merkitsee minulle uudestisyntymistä, sitä kuinka olen elämässäni pystynyt ''syntymään uudellee sisäisesti', vaikeuksista huolimatta.  Perhonen kuvaa sitä muodonmuutosta jonka olen elämäni aikana kokenut, toinen puoli hieman rikkinäisenä kuvaamassa sitä, kuinka olen kokenut asioita joita ei pysty ikinä pyyhkimään mielestä. Asioita joista aion kuitenkin vielä jonain päivänä oppia kääntämään vahvuudeksi, muuttumaan edes toispuoleisesti ehjäksi. Perhonen juontaa juurensa myös useamman vuoden takaiseen tekstiini ''Ken kosketti perhosen siipeä'', tämän runon pätkän olen muistaakseni myös täällä julkaissut.

 

  Yläselässä lukee Kaikki on mahdollista, joka taas merkitsee kaikkea sitä miltä se kuulostaa. Siinä on kaksi puolta; sekä negatiivisempi mutta ennen kaikkea myös se positiivinen puoli. Elämässä kaikki on mahdollista, mitä tahansa voi tulla tielle esteeksi, mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, mutta kaikesta on mahdollista selviytyä. Kaikki ovet ovat avoinna, ellet itse sulje niitä.

Jos tatuoinneista pitäisi valita yksi josta en tahtoisi ikinä luopua, mikä niistä tavallaan merkitseee minulle eniten, olisi vastaukseni vasemmassa olkavarressa oleva kokonaisuus.

 

Kaikki tatuoinnit ovat saman henkilön tekemiä, ja tykkään erityisesti siitä että kaikissa näkyy sama tyyli. Olen kertakaikkiaan rakastunut näihin!

 



  

tiistai, 2. helmikuu 2016

''Paluu alkuun''

 Blogin kirjoittaminen ja ensimmäiset tekstithän lähtivät liikkeelle, siitä, että loukkasin selkäni.

Selän tilanne on nyt huomattavasti parempi, se on päivittäin kipeä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, mutta kivutonta päivää ei vielä ole ollut. Mutta sen kanssa on oppinut, ja pystyy elämään! 
 Juuri äsken pysähdyin miettimään blogin ensimmäisiä tekstejä ja sitä mikä tilanne oli silloin 1 1/2 vuotta sitten. Silloin en kyennyt liikkumaan, vasen jalka ei vaan toiminut. Kivut olivat niin kovat, että välillä tuntui kuin olisin ollut huumeissa päivästä toiseen. Ja, noh, tavallaanhan olinkin, lääkkeet olivat niin vahvoja. Ja silti sattui koko ajan. Se oli yhtä tuskaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin käytiin ja pohjalla. Lääkäreiden tuomiot olivat pelottavia, ja pahimmilaan epäiltiinkin jo pohkeen halvaantumista. Se ei liikkunut, eikä tuntenut mitään, eivätkä refleksit toimineet.Samainen jalka meni välillä siniseksi, kylmäksi ja turposi. Silloin oikeasti säikähdin. 
 
Onneksi oli vakuutukset kunnossa, ja pääsin yksityiselle lääkärille, joka lähettikin suoraan magnettikuviin. Julkisella puolella jonot olisivat ollet useamman kuukauden, nytten meni puoltoista viikkoa ekasta yksityispuolen lääkäriajasta. Olin sitä ennen vähän vajaan kuukauden verran rampannut lääkäriltä toiselle, ennen kuin sitten paikallisen terveyskeskuksen lääkäri otti tosissaan, ja huomasi ettei kyseessä ole pelkkä lihasjumi. Tympäännyttyäni lääkäreiden ''kirjoitetaan saikkua'' asenteeseen, otin yhteyttä LähiTapiolaan ja sainkin kuulla, että vakuutus korvaa yksityisen. JES! Eli soitto sinne, fysiatrille aika, magneettikuviin, ja jo se vika löytyikin. Nikaman liukuma, ja kolme pullistumaa. Ilmankos on kipeä. 
  Aikani juoksin sitten siellä tutkimuksissa, 2viikon välein. Lopulta lääkäri määräsi hermoratatutkimuksiin, ja siinä löytyikin hermovauriota. Tavallaan tutkimustulokset olivat helpotus, toisaalta eivät. Hermot tuskivat ikinä palautuvat täysin normaaleiksi, mutta nytten tietää mistä kivut johtuvat, eikä säikähdä kovemmistakaan kipukohtauksista. Ne tulee täysin yllättäen, mutta yleensä menevät myös parissa-kolmessa tunnissa ohitse. 
   
Täytyy sanoa, että tavallaan koen olleeni aika onnekas, että tilanne on kuitenkin edennyt näinkin hyväksi, ja vielä suhteellisen lyhessä aikaa. Lähtökohta kuitenkin oli se, että halvaantumisriski oli hyvin lähellä. Tottakai, mikäli tilanne olisi mennyt niin pahaksi, sen kanssa olisi sitten vain opeteltu elämään. 
 
Kaikesta siitä fyysisestä kivusta on ollut myös jotain hyötyä; olen huomannut, että selvisin siitä. Joten miksi en voisi selvitä kaikesta muustakin?

 Elämä voi olla vaarallista, pelottavaa, raskasta. Mutta siitä pitää opetella nauttimaan! Jälkikäteen on turha pohtia ja katua, sitä että antautuu liikaa pelolle, ja negatiivisuudelle. Monta asiaa tässä elämässä voisi tehdä toisin, mutta jokaisella on omat polkunsa kuljettavana, ja ei se kenellekkään ole aina helppoa. 

 

  • Henkilötiedot

    On olemassa vihaa,
    mutta myös rakkautta.

    On olemassa surua,
    mutta myös iloa.

    On olemassa pelkoa,
    mutta myös rohkeutta.

    On olemassa pettämisiä,
    mutta myös luottamusta.

    On olemassa pahaa,
    mutta myös hyvyyttä.

    On ääntä
    ja hiljaisuutta.

    On kyyneleitä
    ja toivoa.


    Aina ei jaksa hymyillä, ja kipukin rajoittaa, mutta näillä mennään!